Uskalsin viimein avata tänään romaanini, Sirpaleet .Tämä on siis työnimi vielä. Parempaa en ole keksinyt, mutta on keksittävä, sillä tämän nimisiä romaaneja löytyy :-)

Motivaation kirjoituksen esille kaivamiseen antoi tämänpäiväinen kirjallisuuden kurssi. Kävimme tunnilla läpi erilaisia suomalaisia pienkustantamoita ja minulla nousi sisu jostain. Suomi on kustantamoita täynnä. Kyllähän nyt joku niistä kustantaa minunkin tekstini.

En siis vieläkään suostu luopumaan haaveestani, vaan teen sen eteen töitä.

Alla romaanini alkua:

Uudenvuoden päivänä kadotin kykyni puhua. Nielin sanat, söin äänteet ja laitoin suuni kiinni. Niin yksinkertaista se oli.  Hiljaisuus on kaunista. En kaipaa ääntäni. Yhtenä iltana kokeilin osasinko tuottaa enää ääntä. Tulos oli karmiva. Ääni oli muuttunut käyttämättömänä rumaksi, karheaksi ja hiljaiseksi. On parempi olla kuuntelija. Olen kuullut paljon. Olen täynnä tarinoita, niiden alkuja, loppuja ja mutkikkaita juonenkäänteitä.

Keskiviikkoisin teen poikkeuksen ja puhun kirjoittamalla tunnin ajan. Istun terapeutin pehmeään tuoliin, imen turvaa sen tyynyjen välistä ja kerron kaiken kuulemani. Paperi rapisee ja ranteeni väsyy väärästä kynäotteesta. Terapeuttini haluaa kuunnella minua, keskustella tunteistani ja unistani. Ennen kaikkea hän haluaa saada minut puhumaan oikealla tavalla; konsonanteilla ja vokaaleilla. Olen yrittänyt sanoa, että minä olen yhtä kaikkien niiden tarinoiden kanssa, joita ympärilläni kuulen. Minä voin olla mikä kertomus tahansa. Tarina, jossa pieni tyttö taluttaa ylpeänä uutta koiraansa tai kertomus lähikaupan myyjästä, joka peittelee itkettyneitä silmiään ja väittää kevätauringon häikäisevän.  Niin paljon kauniita ja surullisia satuja minussa ja paperilla. Mutta yksi satu on kuollut. Se on minun entinen tarinani.

Linja-autossa kuulen kuinka mustahiuksinen tyttö itkee. Hän antaa kyynelten tulla, ei hiljaa, vaan raivokkaasti ulisten. Hän huutaa ystävälleen. Hän on täynnä vihaa. Niin täynnä, että hänen pienet kätensä puristautuvat nyrkkiin. Miten rohkea hän onkaan. Tuohon minä en kyennyt.  Tyttö sanoo, ettei halua enää koskaan nähdä ystäväänsä. Tämä on vitun huora, vitun lehmä, joka makaa kaikkien poikaystävien kanssa. Painaudun penkkiä vasten ja käännän katseeni pois. Kuunteleminen on joskus noloa. Lehmä itkee hiljaa ja pyyhkii salaa räkänsä lapaseen. Minulla olisi nenäliinoja käsilaukussa. Minulla on aina, vaikken tarvitse niitä enää.

Linja-autopysäkiltä lähimpään ruokakauppaan on tasan kuusikymmentäkaksi askelta. Minun kengilläni. Teemun Kuomilla askeleita olisi tuplaten. Mutta Teemun Kuomat, kumisaappaat ja kaikki pienet kengät ovat nyt kirpputorilla tai uusissa jaloissa. Juoksemassa ja hyppimässä kuten pienten kenkien kuuluukin.

Lähikaupassa ovat koululaiset karkkihyllyn luona. He laskevat senttejään ja kinaavat siitä kuka antoi kenelle viimeksi suklaapatukasta puolet. Isommat koululaiset ostavat energiajuomia ja juovat ne heti ulkona skoottereidensa ja tossumopojensa luona. Lehmä istuu yhden mopon selkään, sitoo kätensä tiukasti pojan vyötäisille ja piilottaa pään pojan kapeiden lapaluiden väliin. Kuulen naurua joka kuplii iholleni, mutta pomppaa pois. Nopeasti ja vihaisesti. Minun maailmaani ei kuulu nauru.

Kotona minua odottaa pölyinen tyhjyys. Se ei hengi historiasta eikä odotuksesta, vaan se kertoo miten tämän katon alla eletään. Siivoamatta ja hiljaa. Hengitän, syön ja nukun. Välillä luen romaania. Aina sitä samaa; Sadan vuoden yksinäisyyttä. En ymmärrä mitä kirjailija haluaa kertoa minulle. Luen sitä alusta, lopusta, palan keskeltä ja kannesta kanteen, mutta aina löydän uuden tarinan ja uuden juonen. Se ärsyttää minua. Tarinalla pitää olla yksi alku, yksi juoni ja yksi loppu. Kuten elämässä. Terapeutti yrittää vakuuttaa minulle, että alkuja voi olla monia, juonenkäänteitä lukemattomia ja loppu on aina arvaamaton. Hän valehtelee. Maksan seitsemänkymmentä euroa viikossa kuullakseni täyttä tarua. Sinä toivut, voit jälleen nauttia elämästä, sinulla on lupa olla iloinen, sinulla on toivoa paremmasta, terapeutti hokee minulle ja katsoo minua liian syvälle, vatsaani, missä sanat makaavat hiljaa piilossa. Haluaisin uskoa, mutta jokin minussa painaa hätäjarrua, aina kun kuulen hymyn tulevan. Se rapina, jonka kohoavat suunpielet saavat korvissa aikaan, on sietämätöntä.

Aamulla soi ovikello. Palmusunnuntai, muistan ja vedän kylpytakin ylleni. Keittiön pöydällä on kulhossa virpojille patukoita. En koskaan unohda niitä. Pienet virpojat höyhenoksineen ja nokisine nenineen tulevat ja taikovat huoleni pois. Aivan kuten Laura joskus. Lauralla oli punainen poncho ja keltainen kahvipannu. Hän jaksoi väsymättä kiertää koko päivän kylällä ja illalla kaatoi saaliinsa keittiön pöydälle ja laski tyytyväisenä saamisiaan. Niitä suklaamunia hän söi vielä juhannuksena.

                     Saadaanko tulla virpomaan?

Nämä virpojat ovat arkoja ja kuiskaavat hiljaa lorunsa. Yhden tunnistan Lauran luokkakaveriksi. Hän katsoo minua huivinsa alta varkain kuin miettien muistanko.  Annan suklaat ja nyökkään. Kolmeen kuukauteen en ole itkenyt. Nyt itken. Haen kaapista Lauran ponchon, laitan sen harteilleni ja muistan kaiken. Suru kylmää jäsenet ja kyyneleet valuvat. Terapeutti olisi hyvillään. Täytyy itkeä ja surra. Ei saa pidättää tunteita sisällään. Mutta jokainen kyynel viiltää aortan seiniä ja jokainen muisto, joka jälleen herää, kolisee kipeästi pääni onkaloissa. On vaarallista tuntea, sillä silloin päästän Lauran sisälleni huutamaan.

”Äitiiii!”