Tänä aamuna
huusin taas.
 
Kiukku nousi lanteistani,
riipi ylös kylkiä pitkin
ja päästin sen ulos.
 
-Vittu!
 
Ei kuulu sanoihin yleensä,
mutta millä muulla yhtä voimakkaalla sanalla,
kuvata sitä tunnetta,
kun poika ei halua pukea raitapaitaa, ei halua laittaa sukkia,
ei ainakaan pese hampaita, ei laittaa haalaria eikä oikeastaan halua totella äitiä ollenkaan.
Haluaa vain viivytellä ja siinä sivussa kiusata siskoa.
 
Ja kun itsellä särkee päätä, suonikohjuja (kuukautiset tulevat) ja ajan vielä auton keulankin aitaan.
 
 
Autoon jäi maaliviivat ja pojalle ja minulle paha mieli.
 
Että tällainen aamu taas.

En ole pitkiin aikoihin kirjoittanut. En tätä blogiani, en runoja, en tarinoita. Viimeksi keväällä kirjoitin yhden nukketeatteritarinan ja voi kuinka se oli vaikeaa. Tulos oli minusta kamala; huonoja sanoja, ei kunnon juonta, ei uskottavia rooleja. Yllätyksekseni siitä pidettiin ja nyt syksyllä pidämme uusintanäytöksiä pyynnöstä. 

Jaoin äsken erään runoni Facebookissa ja sain kommentin, että se oli kaunis, että kylmänväreet menivät selkäpiitä pitkin. Se oli niin kauniisti sanottu ja herätti minussa asuvan kirjailijan. Siis sen kirjailijan, joka toivoisin joskus olevani. Joko uskoisin, että minulla ehkä saattaa olla kykyjä, joita kehittää ja että haaveeni romaanista, omasta runokirjasta lasten kirjasta, ei olekaan ihan mahdoton. Joko uskaltaisin ottaa yhteyttää kustantamoon, jossa vihreää valoa jo hieman näytettiin ja kysyä mitä käsikirjoitukselleni kuuluu? Miksi en luota itseeni ja uskalla kirjoittaa enemmän.?Mikä pidättelee minua, etten heittäydy tähän täysillä?  Sanon tekosyyksi aina, että ei ole aikaa, kun käy töissä. Se ei ole totta; aikaa löytyy, jos niin haluan. Haluanko???

Villasukkapäivä kotona. Olen flunssassa ja annoin itselleni luvan levätä ja sairastaa rauhassa. 

On ollut siis aikaa taas ajatella. mennyttä, nykyhetkeä ja tulevaa. Kesällä sain kuulla, että ex-mieheni seurustelee. Se sattui ja lujaa. Olen itse parisuhteessa, jossa todella koen rakkautta ja hyväksytyksi tulemista ja rakastan Miestä niin paljon, mutta miksi tämä tieto sitten sai vanhan ahdistuksen nousemaan pintaan. Koinko jälleen hylätyksi tulemisen, rakastanko häntä vieläkin, toivonko sittenkin yhteen paluuta...?Monta tuskaista päivää pyörittelin asiaa yksin ja ystävieni kanssa ja tulin siihen tulokseen, että reagointini on täysin luonnollista ja minä EN rakasta häntä. Olimme 13 vuotta yhdessä. Se on pitkä aika. Näiden kaikkien tunteiden ja muistojen käsittelyyn menee vielä kauan. Eräs terapeutti sanoi kerran, että noin viisi vuotta on se aika, joka avioeron käsittelyyn menee. Erostamme on nyt reilut kaksi vuotta.

Esikoinen on alkanut puhua tunteistaan. Minulle, mikä on tietenkin raskasta, mutta myös ihanaa, että hän nyt niistä puhuu. Suhteeni Miehen kanssa on ollut hänelle vaikea pala. Häntä pelottaa tutustua uusiin ihmisiin. Hän ei halua muuttaa paikkakunnalta, hän ei halua minkään muuttuvan, paisti yksi toive hänellä on; että äiti ja isä palaisivat yhteen. Riistävää viedä toivo pieneltä, mutta sanoin ja selitin, että me emme tule palaamaan yhteen, koskaan. Että on aika luopua tuosta toiveesta ja ottaa tilalle uusia haaveita. Meillä oli oikein hyvä keskustelu siitä,miten voi näyttää, että moni ihminen on paljon onnellisempi kuin itse, mutta jokaisella on omat haavansa. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja että ei se takaa onnellista perhettä, että vanhemmat asuvat saman katon alla. Minä koen olevani paljon, paljon onnellisempi ja tasapainoisempi nyt myös äitinä.

 Luulin rakastaneeni Häntä, mutta se rakkaus kuihtui heti, kun minä lopetin puhaltamisen. Rakkautta ei ollut kuin minun puoleltani-olin hänelle kuin ystävä. Intohimo puuttui koko ajan ja kun sen lopulta tivasin häneltäkin, oli hänen myönnettävä, ettei hän minua rakastanut. putosin haaveistani lujaa, mutta päätin heti, että en anna tapahtuneen murtaa uskoani rakkauteen, vaan luotan vaistoihini ja olen rohkeampi kuuntelemaan itseäni. Tässä suhteessahan epäilin jo aika pian hänen tunteitaan. 

 

Nyt kun minua rakastetaan oikeasti ja aidosti, en voi kuin ihmetellä mitä oikein luulin silloin??

 En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Tänä vuonna en ollenkaan. Tässä välissä on ehtinyt tapahtua paljon asioita, mutta en jaksa alkaa niitä nyt kertomaan. Kerron vain, että elämässäni on Rakkaus. Meidät on tarkoitettu toisillemme. Harmi vain, että tapasimme vasta näin aikuisiällä ja monta elämänvaihetta on meiltä mennyt ohi, ilman toista. Silti molemmat uskomme, että näin oli tarkoitettu, kaikella menneellä on tarkoituksensa ja ehkä vasta nyt kaikkien kokemuksiemme jälkeen osaamme ottaa toisen elämäämme, sellaisenaan ja antautua tälle rakkaudelle.

 

Yksi vaihe on ainakin osaltani ohitse. En tule enää koskaan kantamaan lasta sisälläni, en synnyttämään. Kävin tiistaina sterilisaatiossa. Minut on rikottu ja poltettu. Nyt olen kipeä, vieläkin, vaikka lääkärin mielestä minun olisi kuulunut toipua kolmen päivän aikana ja olla töissä nyt. No en ole. Ja voi luoja miten vaikeaa on saada yhtä lääkäriaikaa; työterveydessä ajat menevät tiistaille, terveyskeskus ei vastaa, neuvolasta eivt voi auttaa, sillä hoitaja ei voi jatkaa s-lomaa, jonka lääkäri määrännyt, toimenpiteen tehnyt sairaala ei jatkoa kirjoita näkemättä potilasta (sinne matkaa siis reilut 100 km). Olen niin kiukkuinen, että jo senkin takia kohtuni supistelee. Ja miksi se supistelee, vaikka kohtuahan ei ole mitenkään operoitu??

Lisäksi minulla on tietenkin lapset täällä ja lepo nyt siis on mitä on; tiskaan, pesen pyykkiä, laitan ruokaa ja kauppaankin pitäisi mennä-kuka kantaisi ne ostokset? Vaikka en ole yksin, miksi tunnen nyt niin suurta yksinäisyyttä ja kuin minut olisi hyljätty, taas ja jälleen. Milloin joku pitää minusta huolen?