Sataa. Matkalla jälleen Seinäjoelle opiskelemaan. Miten nautinkaan tästä matkustamisesta. Juna on tunnin myöhässä ja ihmiset valittavat. Minä en. Minulla ei ole kiire. Kukaan ei odota minua. On aikaa vain itselle. Luin pitkästä aikaa hyvän kirjan, Eve Hietamiehen uusimman romaanin Yösyöttö. Kirja sai miettimään monia asioita (kuten hyvän romaanin kuuluukin mielestäni  tehdä; ravistella lukijaa, laittaa ajatukset liikkeelle.)

Ymmärrän taas hivenen paremmin miksi sairastuin ja sen miten sairas oikeasti olin. Ehkä romaanin perheensä hylkäävän naisen tavoin sairastuin masennukseen jo raskausaikana, ainakin hyvin pian pojan syntymän jälkeen (ja masennuinhan minä myös tyttären syntymän jälkeen). Vain suunnaton vastuuntunto pelasti minut. Minun kiroukseni ja pelastukseni. Oli pakko jaksaa hoitaa lapset vielä sittenkin, kun oikeasti ei jaksanut edes lasia nostaa kaapista pöydälle, kun ei jaksanut edes puhua. Ja vieläkin ihmettelen miksi kukaan ei huomannut, pakottanut minua hakemaan apua. Jos itse pidinkin itseäni vain väsyneenä (kaikki pienten lasten äidithän ovat väsyneitä, eivätkö?), niin kai muiden olisi pitänyt tajuta, että oikeasti ajatukseni olivat jo sairaita, se että itkin väsymystäni, loputtomasti, että maailma oli minulle vain musta ja vaatimuksia täynnä, että halusin kuolla. Kyllä minusta oltiin huolissaankin, vanhempani ja mieheni, mutta koin, että kukaan ei tehnyt mitään, olin aivan yksin ja oli vain PAKKO jaksaa minuutista toiseen. Siinä vaiheessa, kun itkin hysteerisenä sohvan nurkassa äidilleni ja miehelleni, että minua ei saa jättää lasten kanssa yksin, että en pärjää, että haluan oikeasti kuolla pois, siinä vaiheessa ymmärsin itsekin, että tarvitsen apua. Voin sanoa, että oli helpotus päästä sairaalaan. Minun ei tarvinnut enää yrittää mitään. Minusta huolehdittiin.

Ihmiset sanovat, että näytän nyt paremmalta. Painoin kymmenen kiloa vähemmän kaksi vuotta sitten. Pahimmallaan painoin vain 47 kg ja en ymmärtänyt lainkaan, miltä näytin. Riutuneelta. Siinä vaiheessa, kun mahdoin päiväkodin joulujuhlissa lasten karhupukuun, olisi kai pitänyt ymmärtää jotain. Minä olin vain ylpeä asiasta. Varsinkin, kun muut tuskailivat laihdutuksiensa kanssa ja minä vain laihduin ilman mitään yrittämistä.

En syytä toisia siitä, että minua ei pakotettu hakemaan hoitoa aikaisemmin, ettei kukaan sanonut suoraan, että olen sairas. (Ja ehkä sanoikin, en varmasti kuullut sellaisia kommentteja.) Minä vain aidosti hämmästelen sitä, miten mieli voi sairastua niin. On vaikea enää ymmärtää sitä kamalaa toivottomuutta ja ahdistusta, joka silloin oli. Nyt iloitsen, että olen terve tai ainakin hyvää vauhtia toipumassa. Hyväksyn itseni vihdoinkin kaikkine puutteineni ja alan ymmärtää, että minun ei tarvitse yksin selvitä kaikesta. No jos rehellisiä ollaan, niin kyllä tämä vatsakumpu hieman häiritsee, mutta vain vähän. Niin vähän, että silti annan luvan itselleni nauttia elämästä. Siihen kuuluu pulla aamukahvin kanssa ja jäätelö hellepäivänä.