Eilen oli mukava päivä. Siivosimme aamupäivän  lasten kanssa ja ulkoilimme koko iltapävän. Lapsetkin leikkivät yhdessä ja jotenkin kaikki oli niin vaivatonta. Elin vain käsillä olevaa hetkeä ja unohdin murehtia menneitä tai pelätä tulevaa. Kunnes illalla se iski-YKSINÄISYYS. Miten kaipasinkaan isoa, turvallista syliä, että joku silittäisi hiuksiani ja sanoisi, että kaikki järjestyy, että teen ihan oikein. Sillä iski myös EPÄILYS. Mitä jos sittenkin jatkaisimme, voisimme aloittaa kaiken alusta ja jos minä löytäisin rakkauden taas toista kohtaa. Eihän meillä asiat niin huonosti olleet. Jos vain korjaisimme kaiken??

Istuin kuistilla, itkin aikani ja löysin järkeni tunteitteni alta takaisin. Me yritimme ja yritimme ja minä olin vuosia onneton. Luultavasti nyt minua vain pelottaa tuntematon tulevaisuus. Turvallinen, tuttu ja vanha elämä houkuttelee. Nyt täytyy olla vahva, järkevä ja muistuttaa itseä niistä kaikista syistä miksi tähän on päädytty ja uskoa siihen, että kaikki kyllä järjestyy, elämä kantaa. En saa antaa pelon lamauttaa minua.

Ehkä eiliseen itkukohtaukseen vaikutti myös se, että tunsin, että viha miestä kohtaan laantui ja tilalle tuli vain suru. On turha enää kuluttaa energiaa siihen, että miettisin miksi toinen ei tehnyt sitä ja tätä tai kohteli minua niinkuin kohteli. Mennyttä ei voi kuitenkaan muuttaa (ja minäkin olen tehnyt niin paljon väärin!). Ehkä nyt voin siirtyä suremaan avioliittoamme ja lopulta siirtyä siihen vaiheeseen mikä mieheltä näyttää paremmin luonnistuvan, ystävyyteen.

Ja tänään hymyilen. Minulla on ihanat, kauniit ja viisaat lapset ja minä rakastan heitä suunnattomasti. Minulla on rakkaus heitä kohtaa, en ole yksin! Mutta ehkä se ei minulle riitä aivan; vielä joskus haluan toimivan, terveen parisuhteen, kumppanin rinnalle, miehen, joka ottaa minut syliin ja on vahva välillä puolestani.