Junassa on jälleen aikaa miettiä. Olemme seurustelleet nyt kolme kuukautta. Juuri sen aikaa, että olemme tulleet risteykseen. Jonkinlainen alkuhuuma on poissa ja toisessa huomaa niitä ei niin mukaviakin puolia. Toisaalta uskaltaa itsekin näyttää itsestään muutakin kuin julkisivua. Tosin hänen kanssaan olen pystynyt  alusta asti olemaan juuri sellainen kuin olen, mutta olen selvästi vältellyt sitä, että kertoisin hänelle ”huonoista fiiliksistäni” tai jos olen kertonut, niin hyvin pintapuolisesti. Nyt olen alkanut avautua tässä asiassa enemmän. Minullakin on huonoja päiviä ja jos en voi kertoa kaikista tunteistani rakkaalle, niin kenelle sitten. Hän on vahva ja kestää kyllä. Jos ei kestä, on hänen oikeutensa ja velvollisuutensa sanoa se.

Välillä iskee epävarmuus. Rakastaako toinen minua oikeasti ja jos rakastaa niin miksi? On ärsyttävää, kun nämä elämäni miehet eivät pysty erittelemään sitä miksi juuri minä? Hän puhuu siitä, että tunnun vain oikealta ja että hän oli ihastunut minuun jo lukiossa. Niin, mutta miksi? Olen kuulemma huumorintajuinen, ystävällinen ja kiltti ihminen. Ihan kiva, mutta minä haluaisin tietenkin kuulla olevani: kaunis, haluttava, seksikäs, viisas, ainutlaatuinen, ihana… Ehkä olisi kiva kuulla myös jotain pientä ja kaunista: ”rakastan nauruasi ”tai ”sinulla on ihana tapa heilutella jalkojasi.” Eivätkö miehet vain erittele tunteitaan tai lohko niitä pienempiin osiin kuten me naiset tai minä ainakin.

Minä rakastan häntä monesta syystä: Hän on kiltti, huomaavainen, antelias, seksikäs, utelias elämää kohtaan, huumorintajuinen, komea, urheilullinen. Hänen kanssaan on mukava olla ja meillä on hauskaa yhdessä. Hänellä on ihana rauhoittava ääni. Hän on nukkuessaan söpö tuhisija. Hän laulelee ihanasti J J  Hän on myös järkevä. Tämäkin on kohtaloni. Mieheni ovat aina ns.jalat maassa tyyppejä. Ehkä se on hyvä tällaiselle tunneihmiselle, että vierellä on joku joka vetää asiat balanssiin. Minähän olisin jo valmis kihloihin ja hankkimaan lapsiakin. Niin varma olen rakkaudestani, mutta toinen on viisas ja rauhallinen. Mennään siis päivä kerrallaan ja kuulemma meillä ole mikään hoppu mihinkään. Vedän siis syvään henkeä ja rauhoitan itseäni; Hän rakastaa minua, vaikka ei heti ryntääkään kanssani naimisiin. Rakastaahan?