Kävin eilen työterveyslääkärin luona. Hän on aivan ihana ihminen. jaksaa kuunnella ja rohkaista minua. Paneutuu todella hoitamaan, ei van sairautta, vaan koko ihmistä. Uskoo minuun ja pitää minua älykkäänä ihmisenä. Siis minua! Avauduin hänelle siitä miten minulla kotona ahdistaa, en koe kotiani turvapaikaksi, jossa olisi hyvä olla, en koe parisuhteemme voivan hyvin, olen taas jatkuvasti vain väsynyt, innoton, iloton, kireä ja ahdistunut. Lääkäri osasi kysyä hyviä kysymyksi. Mietimme tavotteita elämälleni ja miten niihin pääsisin, mitä pitäisi ihan ensiksi tehdä. Olimme yhtä mieltä siitä, että mikään lääke, työkokeilu ei tule auttamaan masennukseeni, jos kotiasioita ei saada kuntoon.

Keskustelun rohkaisemana otin asioita puheeksi illallamieheni kanssa. Mutta hetki oli väärä. Mies oli väsynyt ja pahalla tuulella jo valmiiksi. Jokatapauksessa hän ei koe, että mikään pariterapia auttaisi meitä. Ja jos hänen asenne on se, ei varmasti autakaan. Keskustelu jäi auki. Mies lähti kuitenkin kanssani koiran ja pojan kanssa iltalenkille ja meillä oli ihan mukava iltakävely ja muutenkin leppoisa ilta.

Me tarvitsimme paljon enemmän kahdenkeskistä aikaa! Vuoden aikana olemme käyneet kahdestaan kerran lenkillä ja kerran venesatamassa kahvilla!  Mietin jaksaisinko tehdä parisuhteellemme kuntoutussuunnitelman, jossa olisi ihan päivämäärät ja viikonloput milloin tehdään yhdessä jotain, varmistaisin lapsenvahdit jo etukäteen. Jos tämäkään ei miehelle  käy, sitten en tiedä... Myös kotityöt pitäisi alkaa jakamaan. Nyt teen lähes kaiken syyllisyydentunnossa, koska mieshän  maksaa lähes kaikki laskut. Mutta meneekö se näin. Ja sitten väsyn ja kiukuttelen, olen ikävä ihminen kaikille.