Ajatus omasta blogista on muhinut mielessä jo vuosien päivät. Luettuani ystäväni blogia ja tutustuttuani tähän sivustoon huomasin, että nyt sen haaveen voisin täyttää. Tähän kykenen, tämän osaan. Tai ainakin opettelen. Tässä törmään jälleen tähän vaativaan persoonaani; kaikki pitäisi osata ja hallita heti, täydellisesti. On vaikea hyväksyä sitä, että teen virheitä. Miten monta asiaa olenkaan elämässäni jättänyt väliin tämän vuoksi. Liian monta. Toisaalta olen helposti uusista asioista innostuva ja siinä innostuksen puuskasssa, voin joskus unohtaa, että en jotain asiaa ehkä osaakaan. Ristiriitaista. Mutta sellainen minä olen. Ristiriitainen ja tuuliviiri.

Eilen illalla en saanut taas unta ilman rauhoittavaa. Työkokeilun alkuun on kaksi viikkoa aikaa ja minä pidin mielessäni puhetta "työkavereille" jo nyt. Sovimme työterveyslääkärin ja kirjastotoimenjohtajan kanssa, että minä itse kerron tilanteestani ja miksi tulen työkokeiluun ja täten itse päätän mitä haluan muiden tietävän. Pidin tosi hienon puheen, siis mielessäni. Harmi, kun se ei tullut paperille :-) Sitten aloinkin jännittämään. Eniten pelottaa oma jaksaminen. Erityisesti se , etten aseta heti alkuunsa itselleni liian korkeita tavoitteita. Kun voisin tyytyä vain vähään. Minun ei tarvitse hallita koko kirjastoalan töitä heti viikon jälkeen!! Tämän kun saisin tauottua nyt itselleni päähän.

Lopuksi vielä yksi runo, jota olen aloittanut jo aiemmin ja kirjoitin tänä aamuna loppuun.

 

"Minun ääneni katoaa aina tuuleen.

Vaikka minä huutaisin tyynellä,

nousee aina myrsky,

silmieni takaa,

jalkojeni altani,

sinun suustasi

ja kaiken se vie."

 

Jatkossa päiväkirjamaisen tekstin lisäksi kirjoitan varmaan tänne enemmänkin runoja, ehkä myös novelleja. Tietääköhän joku miten lisätään tuonne blogikuvaukseen asiaa tai muutetaan sitä?

p.s Ja se silkki? Etsin edullista iltapukua ystäväni karonkkajuhliin. Selasin aamulla pari tuntia (!) ihanilla sivustoilla ja huokailin kauniita pukuja ja kauhistelin hintoja. Ehkäpä tyydynkin vain vuokraamaan puvun tai käyn katsomassa anopin vaatekaapin sisällön. Mutta olisihan se ihana kerran elämässä pukeutua juhlaan kuten itse haluaa, olla prinsessa, eikä vain tyytyä johonkin. Ylioppilasjuhliin äitini ompeli jakun ja hameen. Hän valitsi kankaat, mallit... Vanhojenpäivänpuku oli lainattu isän serkun tytöltä. Eli otettiin mikä halvalla saatiin. Jopa naimisiin menin  ystäväni puvussa, joka oli minulle liian iso (kaikista sisäänotoista huolimatta) ja ei se unelmieni puku...Joko nyt olisi aika?