Mieheni oli lukenut Facebookista kuinka työkaverini kyseli oliko päivän kouluttaja (turvallisuusalalta) komea. Vastaisin, että ei paha. Soittaessani kotiin lapsille, mies kyseli kouluttajasta ja kuinka komea hän nyt sitten oli? Äänessä kuulsi selvä mustasukkaisuus, ehkä jopa kiukku. Luuleeko hän tosiaan, että etsin jo uutta miestä. Luulen, että toipumiseen tästä suhteesta tulee menemään kauan ja vielä kauemmin voi mennä ennenkuin annan itselleni lupaa ihastua. Vakavasti olen harkinnut sitäkin vaihtoehtoa, että elän tulevaisuudessa vain lasteni kanssa. Mutta ehkä asia ei ole täysin minun hallinnassani. Olen oppinut jo sen, että koskaan ei voi ennustaa miten elämässä käy.

Kävin koulupäivän jälkeen tunnin kävelylenkillä. Täällä kukkivat jo tuomet ja metsässä näkyi olevan ketunleivätkin kukassa. Loppumatkasta istuin joen varteen (pitääkin katsoa kartasta mikä joen nimi on) ja katselin, kun lapset uivat ja pitivät hauskaa. Tuli ikävä lapsia. Toisaalta otan kaiken ilon irti tästä ylhäisestä yksinäisyydestä. Miten ihana olikaan lenkin jälkeen uida ja saunoa ihan rauhassa. Nyt löhöän sängyllä, katselen telkkaria ja kirjoitan tätä. On oikeastaan hyvä olla. Lapsetkin kuulostivat reippailta ja iloisilta puhelimessa.