En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Tänä vuonna en ollenkaan. Tässä välissä on ehtinyt tapahtua paljon asioita, mutta en jaksa alkaa niitä nyt kertomaan. Kerron vain, että elämässäni on Rakkaus. Meidät on tarkoitettu toisillemme. Harmi vain, että tapasimme vasta näin aikuisiällä ja monta elämänvaihetta on meiltä mennyt ohi, ilman toista. Silti molemmat uskomme, että näin oli tarkoitettu, kaikella menneellä on tarkoituksensa ja ehkä vasta nyt kaikkien kokemuksiemme jälkeen osaamme ottaa toisen elämäämme, sellaisenaan ja antautua tälle rakkaudelle.

Yksi vaihe on ainakin osaltani ohitse. En tule enää koskaan kantamaan lasta sisälläni, en synnyttämään. Kävin tiistaina sterilisaatiossa. Minut on rikottu ja poltettu. Nyt olen kipeä, vieläkin, vaikka lääkärin mielestä minun olisi kuulunut toipua kolmen päivän aikana ja olla töissä nyt. No en ole. Ja voi luoja miten vaikeaa on saada yhtä lääkäriaikaa; työterveydessä ajat menevät tiistaille, terveyskeskus ei vastaa, neuvolasta eivt voi auttaa, sillä hoitaja ei voi jatkaa s-lomaa, jonka lääkäri määrännyt, toimenpiteen tehnyt sairaala ei jatkoa kirjoita näkemättä potilasta (sinne matkaa siis reilut 100 km). Olen niin kiukkuinen, että jo senkin takia kohtuni supistelee. Ja miksi se supistelee, vaikka kohtuahan ei ole mitenkään operoitu??

Lisäksi minulla on tietenkin lapset täällä ja lepo nyt siis on mitä on; tiskaan, pesen pyykkiä, laitan ruokaa ja kauppaankin pitäisi mennä-kuka kantaisi ne ostokset? Vaikka en ole yksin, miksi tunnen nyt niin suurta yksinäisyyttä ja kuin minut olisi hyljätty, taas ja jälleen. Milloin joku pitää minusta huolen?