Väsymys on edelleen painona hartioilla ja kirvelynä silmissä. Olo on ärtynyt. Haluaisin ohittaa tämän muuttovaiheen pikakelauksella ohi, mutta tiedän, tiedän, tämäkin on vain käytävä läpi. Kävin aamulla kirjoittamassa vuokrasopimuksen. Odotin jotain suuria tunteita, mutta oikeastaan ei tuntunut juuri miltään. Ei haikealta, ei surulliselta, ei niin iloiseltakaan...Hieman pettynyt olin, etten saanut vielä avainta asuntoon ja en päässyt mittailemaan sohvan paikkaa. Yritin soitella isännöitsijälle ja sopia maalausasioista, mutta puhelimeen vastasi joku harjoittelija (?), jonka pitää kysyä vielä lupa pomolta, mutta arveli sen sopivan, että maalaan itse ja maalit korvataan ja että pääsisin ensi viikolla maalamaan eli he aukaisisivat oven. Tämä elämä on tällä hetkellä yhtä järjestelyä. Sain tehtyä muuttoilmoituksen postiin ja maistraattiin tänään. Onneksi se hoitui kätevästi netin kautta. Vielä pitää tehdä asumistukihakemus ja lapsilisän korotushakemus. Sähköyhtiö ottaa minuun yhteyttä, se selvisi aamulla. Olikohan vielä jotain? Niin no lasten hoitojärjestelyjä, kun minulla alkaa heinäkuussa työt ja pojan hoitaja lomalla.

Toissailtana pelkäsin kuolevani. Rintaani, sydämen kohdalle sattui; jomottavaa, puristavaa kipua. Loogisesti ajattelin, että sydämeni vain särkyi lopultakin. Se on kestänyt näin pitkälle ja nyt se ei enää jaksa. Aikani hengittelin rauhallisesti ja yritin rentoutua. Luultavasti vain rintalihakseni ovat niin jännittyneet kaikesta tästä kuormasta mitä kannan. Olo muistutti kyllä hieman myös ahdistuskohtausta. Mietin olenko antanut itseni oikeasti surra tätä eroa? Olen vain painanut eteenpäin ja on kamala halu näyttää kaikille miten minä pärjään.

Tänään sitten luovutin sen verran, että soitin äidille ja sanoin olevani todella väsynyt ja toivoin, etteivät ainakaan järjestä mitään ohjelmaa ensi viikolle. Minulle riittää ihan vain oleminen ja jos saisin nukkua päiväunet edes yhtenä päivänä, se olisi ihanaa. No se maalausurakka nyt tuli, mutta muuten.