Olen niin väsynyt. Aamuisin on todella vaikea herätä. Tarvitsen monta kuppia kahvia. Olen herännyt tänäkin aamuna jo kahdeksalta, mutta vasta nyt (puoli kymmenen aikaan) alan oikeasti herätä. Mietin tuossa patjalla loikoillessa, että miksi ihmeessä olen näin kamalan väsynyt. Nukun sikeästi yöunet ja eilenkin menin nukkumaan pojan kanssa yhtäaikaa jo yhdeksältä. Luulen, että nyt alkaa purkautua kaikki viime kuukausien stressi. Olen jaksanut töissä, hoitanut opiskelun, lapset, hakenut asuntoa ja ollut kaikin puolin reipas, vaikka käyn läpi samaan aikaan isoa kriisiä, eroa. Kehoni on raskas ja ajatus sumea. Väsymys tuntuu ihan joka paikassa. Tekisi vain mieli käpertyä muutamaksi päiväksi sänkyyn ja nukkua ja nukkua. Sitten taas jaksaisin.

Olen nyt kesälomalla, ollut jo kesäkuun alusta, mutta ei todellakaan ole tuntunut lomalta. Opiskelua ja asuntostressiä, hautajaiset... Olisi jo aika tapahtua jotain kivaa, mukavaa. Mutta en jaksa nyt edes ajatella minkään kivan järjestämistä. Nyt toivoisin, että joku huolehtisi välillä minusta ja lapsista. Minä voisin välillä nostaa kädet pystyyn, etten jaksa. Mutta on jaksettava; on lasten loma ja minä olen nyt se aikuinen, joka huolehtii heistä. Minä oikeasti odotan jo niitä viikkoja, kun saan olla yksin. Tiedän toki, että varmasti alussa varsinkin tulee ikävä lapsia ja on varmasti outoa olla itsekseen asunnossa, mutta minä kaipaan tunnetta, että ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestä.

Tällä hetkellä minusta tuntuu siis väsyneeltä, mutta myös siltä, että kunhan vain annan tämän väsymyksen nyt vain olla ja en yritä taistella sitä vastaan, se menee ohi. Tämä ei ole samanlaista väsymystä kuin masennuksessa. Otan vastaan siis tämänkin tunteen ja pidetään muutama videopäivä. Ulkonakin sataa sopivasti vettä, joten ei ole mikään pakko edes nenäänsä näyttää ulkomaailmalle.