Eilen näimme pitkästä aikaa poppoon ystävien kanssa. Vietimme pikkujouluja perinteisesti nyyttärimeiningein ja pikkujoululahjojen kera. parasta on kuitenkin aina puhuminen. Ja todellakin puhuminen, ei juttelu. Itkua että naurua kuului iltaan. Oli ikäviä uutisia ja hyviä uutisia.  Samanlaisia kokemuksia, mutta myös erilaisia tuntoja, erilaisia mielipiteitä. Kaikki silti mahdumme hyvin joukkoon. Ryhmämme on ollut kasassa jo 11 vuotta ja se on erinomaisen mahtava saavutus! Saavutus johon emme ole tähdänneet, mutta johon olemme päässeet. Välillä on ihmiset vihastuttaneet, ärsyttäneet ja en ehkä olisi halunnut kuulua koko ryhmään, mutta silti tällä hetkellä koen saavani tästä joukosta itselleni energiaa ja ymmärrystä niin paljon, että sitä on vaikea kuvailla. On myös selvää, että näiden ystävien puoleen voin kääntyä, kun elämä sivaltaa kasvoihin tai kaataa maahan. He nostavat minua ylös. Tukevat ja auttavat. Olen kiitollinen, että olen saanut näin mahtavia ihmisiä lähelleni!

Näin joulun alla mieleni monesti mustenee. En tiedä mikä tunkee pintaan. Ehkä teen jonkinlaista tiliä kuluneesta vuodesta ja en ole koskaan kai tyytyväinen. Nyt mieltä painaa koiramme diabetes. Vanhus sai keskiviikkona diagnoosin ja siitä asti on aloittettu insuliinihoito. Ei ainakaan vielä näytä auttavan. Koira juo yhtä paljon ja on väsähtänyt.

Toinen asia mikä mietityttää, on tämä parisuhde, joka kylläkin on kai hieman paremmassa jamassa, mutta yhä koen, että en saa tästä voimia. Luulen, että vika on minussa. En kai ole parisuhteessa eläjäksi luotu. En osaa keskustella, en osaa mennä lähelle. Eristäydyn ja vetäydyn. Koen jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta, sillä en täytä mieheni tarpeita. Enkä tarkoita nyt seksuaalisia tarpeita vain, vaan esim. läheisyyden tarvetta. Minä pakenen ja sulkeudun vain kuoreeni. Olen hankala ihminen :-( Minun on vain helpompi olla yksin. Silloin ei ahdista.