Olimme tänään ex-mieheni mummon hautajaisissa. Jouduin tilanteeseen, jota en ollut osannut etukäteen ajatella: Miten esitellä itsensä ex-miehen sukulaisille, joita ei ole tavannut aikaisemmin? Olin niin pelkuri ja hämmennyin, että en sitten esitellyt mitenkään, vaan keksin että pojalla on varmaan pissahätä ja lähdimme vessaan. Tosin tässä taas huomasin ex-mieheni sosiaalisten taitojen puutteen; ei hänkään esitellyt minua tai lapsia mitenkään, vain itsensä :-O

Automatka takaisin hautajaisista oli myös rankka. Lasten nukkuessa takapenkille ihmettelin eikö mies tosiaankaan ole surullinen tms. nyt erotessamme. Mutta ei kuulemma. On vain hyvillään, kun ei tarvitse enää olla vastuussa kenenkään onnellisuudesta tai onnettomuudesta. Tämä keskustelu ja hautajaiset saivat minut jälleen varmemmaksi tästä erosta. Miten olen voinut olla parisuhteessa hänen kanssaan näin kauan? Jättänyt jatkuvasti omat tarpeet vähemmälle ja yrittänyt olla jotain sellaista mitä en ole. Ex-mies kertoi, ettei hänellä ole tapana muistella menneitä ja jossitella. Vastasin, että ehkä joskus olisi kuitenkin tarpeen, jotta voisi ottaa opikseen. Toivottavasti hän uutta kumppaniaan, jos sellaisen ottaa/saa, kohtelee paremmin, pitää häntä tärkeänä ja OSOITTAA sen ja rakastaa toista myös silloin, kun hän ei ole iloinen ja itsenäinen,vaan heikko ja avuton.

Jotenkin olin niin täynnä kiukkua (mistä sitä riittääkin?), että kerroin sitten myös, että hän on ollut aivan oikeassa epäillessään, että en vain halua häntä seksuaalisesti. Aivan oikein. Kyllä minä miestä haluan, mutta en häntä. En ole halunnut enää pojan syntymän jälkeen ollenkaan ja sitä ennenkin hyvin, hyvin harvoin. Olen vain suostunut siihen, kun niinhän hyvä aviovaimo tekee ja saanut itseni innostumaan omilla kuvitelmillani. No niin julma en ollut, että tätä olisin kertonut :-)

Kaiken kaikkiaan olo on toiveikas ja huojentunut. Minua odottaa paljon parempi elämä! Kun vain saisin sen asunnon...