Olen henkisesti että fyysisestikin tällä hetkellä jumissa. Olen niin vihainen itselleni, etten osaa ja voi olla onnellinen. Minulle on useampi kuin yksi luetellut kuinka elämässäni on kaikki ainekset siihen, että olisin onnellinen; terveet lapset, oma koti, kouluttautuminen uudelle mielekkäälle alalle, hyvä mies. Niin miksi sitten tämänkin viikonlopun yleistunne oli ahdistus ja suru.

pari viikkoa sitten terapiaistuntooni oli kutsuttu jo ennestään minulle tuttu psykiatri. keskustelimme koulutuksesta, tunteistani, kotioloista, avioliitosta. Tunnustin, että en tiedä rakastanko miestäni. Tottakai psykiatri penäsi heti tarkoitanko nyt sitä alkurakkauden huumaa eli tavoittelenko liikaa. Mutta ei, minä tarkoitan rakkautta, jossa toisen kanssa on hyvä olla, jossa toista kaipaa, jossa haluaa toisen lähelle, että on joku, jolle uskoutua asiassa kuin asiassa, että tietää toisen pitävän puoliasi, seisovan rinnallasi tuli mikä tuli. Rakkautta, jossa toisen ajatusmaailma kiinnostaa, jossa haluaa toiselle hyvää ja jaksaa sen eteen tehdä jotain.

Koen, että meillä tällainen rakkaus on ainakin minun puoleltani kuollut. Ja olen hyvin, hyvin epävarma haluanko sitä enää yrittääkään saada takaisin. Niin monta kertaa olen pettynyt. En vain jaksaisi enää. Olen antanut pallon täysin miehelleni, mikä sekin on väärin.

Jokatapauksessa tämän selontekoni jälkeen psykiatri yllätti minut. Hän totesi, että hän näkee niin, että masennustani voidaan hoitaa vaikka kuinka kauan terapialla ja lääkkeillä, miutta minä en parane, kuntoudu kunnolla ennenkuin jotain konkreettista tapahtuu parisuhteessamme. Hän ehdotti asumuseroa.

Asiaa punnittuamme päädyimme seuraavanlaiseen ratkaisuun mieheni kanssa: yritämme vielä 6 kk ja jos minua edelleen ahdistaa tämä avioliitto, en saa tunteitani heräämään, eroamme. Itse ehdotin tätä puolta vuotta, sillä lapset odottavat kovasti syyskuun alkuun varaamaamme ulkomaan matkaa ja en halua tuottaa heille sitä pettymystä, että emme menekään sinne.

Lapsia olen muutenkin ajatellut paljon ja he ovat olleet syy miksi emme ole jo eronneet. Psykiatrin mielestä kuitenkin nykyinen tilanne tulee vahingoittamaan lapsia enemmän; kylmä tunneilmapiiri vanhempien välillä, riidat ja erimielisyyydet, jotka he kyllä vaistoavat, vaikka niitä yrittäisimme peitellä. Itse haluaisin, että lapset näkisivät minut oikeanlaisena eli en oikeasti ole näin voimaton, masentunut, kireä...

En tiedä jaksanko puolta vuotta. Surullisinta on, että mieheni todella on yrittänyt muuttua, mutta se ei taida auttaa - enää.