Tällä hetkellä olen kyllästynyt. Kyllästynyt olemaan väsynyt, kyllästynyt äitiyteen (niin uskallan sanoa sen. Pojalla on uhma ja arghhh, osaa olla raivostuttava!), kyllästynyt hoitamaan koiraa, kyllästynyt elämääni...

Koira on sairastellut paljon. Ennen joulua todetun diabeteksen lisäksi, koira piti uudenvuoden päivänä viedä päivystykseen. Se ei syönyt, ei suostunut liikkumaan, makasi vain apaattisena. Huomasin vuotoa takapäästä ja tein diagnoosin; märkäkohtu. Vanha koira ja jo perussairaus alla, joten päätimme, että leikkausta ei enää aleta tekemään, vaan lääkäri saa antaa nukutuksen. Mutta elämä yllättää, itkimme koko päivän turhaan, jäähyväisten aika ei ollutkaan vielä. Koiralla oli anaalialueen märkäpaise ja lääkkeeksi antibiootteja ja kipulääkettä. Huomenna on taas lääkäriaika ja katsotaan miten on lähtenyt paranemaan. Ei koira vieläkään ihan kunnossa ole. Ulos saa pyytämällä pyytää (koira oli ennen jo takkia naulakosta ottaessa ulko-ovella) ja syömäänkin saa houkutella. Nukkuu todella paljon.

Mutta se koirasta, joka tuhisee nytkin kauluri päässään olohuoneessa.

Minusta tuntuu vahvasti, että elämässä on muutosten aika ja en vain uskalla niitä tehdä. Tosin olen aloittamassa uuden opiskelun ja toivon, että se rauhoittaa mieltäni. Yhä mietin kuitenkin tätä parisuhdettamme ja en ymmärrä mikä tässä niin tökkii. Mies on hyvä ja hellä mies, mutta minä en saa vain itsestäni lämpimiä tunteita ulos. Yritän kyllä. Mutta eilenkin, kun lasten kanssa tulimme reissusta kotiin ja mies olisi halunnut suudella minua, käänsin pääni ja sanoin olevani väsynyt. Ei hyvä :-(