Eilen aloin epäröimään, onko tämä avioero sittenkään oikein ja ketä kohtaan se on oikein? Lähellä olo on nyt helpompaa kuin aikoihin ja näen jopa miehen hyviäkin puolia. Täytyy muistuttaa itseä vuosia jatkuneesta pahasta olosta. Jos nyt hetken on nyt helpompi olo, se ei tarkoita vielä mitään. Niinhän on käynyt monesti ennenkin; oloni helpottuu hieman, ajattelen, että eihän tässä mitään ja jatkamme kuten ennen ja kohta taas ajattelen eroa. Näin on ollut vuosia, ehkä koko suhteemme ajan. Se, että tykkään toisesta, ei riitä minulle enää. Haluan oikean rakkauden, tasavertaisen parisuhteen. Haluan, että toinen herättää minussa lämpimiä tunteita, että haluan toisen vierelleni, että haluan jakaa kaiken, elämäni hänen kanssaan. Nyt en halua ja se ei ole oikein, kummallekaan, kenellekään. 

Lapseni hoitaja alkoi itkeä kuultuaan erostamme. Hänellä kävi sääliksi lapsia. Kerroin, että lasten takia olemme yrittäneet todella. Kuten olemmekin, käyneet pariterapian, puhuneet ja puhuneet, muuttaneet toimintatapojamme, ajatteluamme, mutta mikään ei enää auttanut. En aio kokea syyllisyyttä ja silti koen.  En ole syyllinen tähän eroon, vaikka olenkin se, joka teki lopullisen ratkaisun ja mies olisi vielä jatkanut liittoamme. Syyllisiä ei ole tai sitten niitä on kaksi. En halua enää olla onneton, on pakko toimia näin, jotta en menetä taas mielenterveyttäni ja jotta jaksaisin paremmin olla lapsilleni läsnä. Haluan vain itseni takaisin; iloisen ja onnellisen ihmisen.

Olen verrannut parisuhdettamme saviruukkuun, johon on vuosien varrella tullut niin paljon säröjä pikkuhiljaa, että lopulta se mureni käsiin. Murusia ei voi liimata uudelleen. Jos ruukku olisi vain haljennut, olisi tapahtunut vain jokin tietty asia, olisimme ehkä voineet sen korjata, mutta vuosia kestänyt yksinäisyys, epäluottamus, rakkaudettomuus, kylmyys, välinpitämättömyys molemmin puolin, on saanut ruukun niin rikki, ettei sitä vain voi enää korjata. Minun mielestäni.

On kurjaa seurata miten mies reagoi tähän eroon; on surullinen, itkee jopa ja kuulemma ei pysty keskittymään töihin. Kannustin häntä kertomaan ystävilleen ja vaikka haukkumaan minut oikein kunnolla, jos se helpottaisi oloa. Kuulemma ei ole mitään haukkumista. Valehtelija ;-) Hän on varmaan vielä jonkinlaisessa sokkivaiheessa ja ei usko eroamme todeksi. Siitä ääneen puhuminenhan tekee sitä koko ajan todellisempaa. Itse aion avoimesti puhua asiasta ja pyytää apua, kun tarvitsen. En aio selvitä tästä yksin, niin vahva en ole enää. Lasten takia ja itseni myös aion selvitä tästä kriisistä.

Tunnen kehossani stressin. Iltaisin en saa unta. Minä joka yleensä vain kallistan pään tyynyyn ja nukahdan, saatan pyöriä monta tuntia ja usein uni tulee vasta puoli yhden jälkeen. Jos tätä jatkuu kauan, on pyydettävä lääkäriltä rauhoittavaa. Tarvitsen pitkät 8-9 tunnin yöunet, jotta jaksan. Vatsani on myös sekaisin; iltaisin närästää ja se osaltaan vaikeuttaa unen saantia. Pelkäsin, että menetän ruokahalunikin, mutta onneksi ainakin vielä ruoka maistuu ihan hyvin J Muistiini ja keskittymiskykyyn stressi vaikuttaa myös hieman; asiakaspalvelussa täytyy todella keskittyä tekemään yksi asia kerrallaan ja joudun kysymään asioita, jotka tiedän osanneeni aikaisemmin. Mutta toivon tämän kaiken olevan ohimenevää ja kuuluvan vain tähän prosessiin. Olisi aika kummallista, jos kehoni ei mitenkään reagoisi, olenhan koko ikäni ollut herkkä ”tuntemaan kaiken nahoissani” J